Työväen vappujuhla Haukiputaalla ja Oulussa.

Reilut sata vuotta sitten vallitsi Suomessa ja laajemminkin koko Euroopassa yhteiskunnallisen toimeliaisuuden aika. Tuolloin Venäjällä tapahtuneet suuret yhteiskunnalliset muutokset heijastuivat myös silloiseen suuriruhtinaskuntaan Suomeen. Noiden muutosten seurauksena saimme yksikamarisen eduskunnan ja äänioikeuden niin naisille kuin miehille. Noina vuosina syntyi myös paljon yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavia kansalaisjärjestöjä, kuten ammattiliittoja sekä keskusjärjestö SAK.

Yhteiskunnalliset muutokset johtivat sitten Suomen itsenäistymiseen ja valitettavasti myös tuolloin käytyyn kansalaissotaan. Näihin aikoihin, huhti-toukokuun vaihteessa, 90 vuotta sitten oli Suomessa käynnissä tuon kansakuntamme murheellisen jakson, kansalaissodan loppunäytös.

Vaikeat vuodet jatkuivat lapualaiskausineen ja toisen maailmansodan myllerryksineen.  Sodan jälkeen alkoi voimakas rakentamisen ja kasvun aika. Tuolloin saatiin kansalais- ja poliittisen toiminnan oikeudet myös koko vasemmistolle.

Tuolloin alkoi myös Työehtosopimustoiminnan aika. Paperiliitto sopi ensimmäisen valtakunnallisen työehtosopimuksen 10.12.1945. Alan työehtosopimusta kehitettiin sitten, välillä pienemmillä ja joskus vähän isommilla askeleilla. Viimeaikoina ovat sitten sopimuksen sisällön muutokset vaihtaneet suuntaa.

Viimeisimmästä sopimuksesta jouduttiin liiton hallinnossa äänestämään. Äänestykseen jouduttiin sen vuoksi, että uudesta sopimuksesta poistuu aidon paikallisen sopimisen tukipilari. Tapahtuneen muutoksen vuoksi työnantajan määräysvalta tulee työpaikan muutostilanteissa ja työvoiman määriä arvioitaessa entisestään lisääntymään.

On jotenkin vaikeaa ymmärtää, että puhutaan paikallisen sopimisen lisäämisestä, kun samaan aikaan sopimuksesta poistetaan määräyksiä, jotka ovat nimenomaan mahdollistaneet paikallisen sopimisen ja jopa edellyttäneet sitä. Työntekijöiden monitaitoisuutta ja moniosaamista parantavat käytännöt ja tähän tähtäävät sopimusmääräykset olivat kaikkien neuvottelijoiden hyväksymiä. Ne olisi kuitenkin voitu toteuttaa nykyisten sopimusmääräysten voimassaollen, eikä 11 §:n romuttamista olisi tarvittu.

Nyt kun on nähtävissä mitä viimeisellä sopimuskierroksella on tapahtunut, niin voi hyvin ymmärtää Elinkeinoelämän keskusliiton kannanottoja keskitettyjen tuloratkaisuiden lopullisesta unohtamisesta. Röyhkeää isäntävaltaa kannattavat työnantajaliitot murentavat vähänkin epävarmat neuvottelukumppaninsa ja saavat aikaan yhä enemmän hajaannusta palkansaajien edunvalvonnassa, paikallisen sopimisen ja joustavan työmarkkinapolitiikan nimessä.

Vaikka ratkaisujen myötä on kenties pitänyt, ainakin joillakin aloilla, käyttää myös enemmän rahaa, niin se ei tunnu haittaavan. Koska EK on nyt ilmaissut kielteisen kantansa tulopoliittisiin kokonaisratkaisuihin ja aikoo tuon kannan myös virallistaa, niin EK:n kannan muuttaminen tulee olemaan vaikeaa.

Mikäli palkansaajapuolella aiotaan saada muutos tuohon linjaukseen, niin se edellyttää keskusjärjestöjen yhteisiä määrätietoisia toimia. Tulee valmistautua myös yhteisten painostustoimien mahdollisuuteen. Jos tällaista valmiutta ei ole, niin työkalupakkiin jää vain liittokierroksen yhteistyön tiivistäminen, joka tähän saakka on ollut vähintäänkin hataraa.

Tällainen liittokierroksen koordinointi on käytännössä erittäin ongelmallista. Työnantajilla on laajat mahdollisuudet antaa periksi jossakin erilliskysymyksissä jonkun tärkeän sopimusalan kanssa, saaden samalla lävitse työnantajapuolen tärkeitä linjauksia. Tällainen menettely usein sitten johtaa koko koordinaation hajaantumiseen.

Kuten käytännössä on nähty, ei riittävän ponnekas olemassa olevien etujenkaan puolustaminen toimi edes yhden liiton sisällä, niin on vaikea kuvitella, että laaja liittojenvälinen koordinointi voisi tehokkaasti onnistua.

Koska pääministeri on ilmaissut halunsa keskitettyjen ratkaisujen tielle, niin hallituksen tulisi ryhtyä painostamaan työnantajajärjestöjä myös tälle linjalle. Tulevan sopimuskierroksen luonne on paljolti hallituksenkin tahtotilasta kiinni.

Viimepäivien uutisoinnissa on yhä useammin noussut esiin arviointia kansantalouden kasvun hiipumisesta.

Yhtenä keskeisenä Suomen kansantalouteen vaikuttavana ongelmana on metsäteollisuuden rämpiminen yhä syvemmältä näyttävässä suossa.

Euron vahvistuminen dollariin ja puntaan nähden, tuotteiden hintojen alhaisena pysyminen, puun ja muiden raaka-aineiden korkea hinta, sekä yhtenä suurena ongelmana Venäjän vientipuulleen määräämä tullien korotus, aiheuttavat metsäteollisuusyrityksille erittäin suuria ongelmia.

Ei ole oikein, eikä millään joustavuusjärjestelyillä perusteltavissa, että osakkeenomistajien tuotto ja voittojen kasvattaminen turvataan lisäämällä työntekijöiden työvauhtia ja jakamalla lopputilejä, vaikka varsinaiset tulokseen vaikuttavat ongelmat ovat muualla kuin työpaikoilla.

Metsäteollisuusyritykset ovat noiden ulkoisten paineiden lisäksi kasvattaneet alan ahdinkoa ihan oma-aloitteisestikin. Kaikki kolme suurinta konsernia ovat tuhlanneet yritysten taloudellisia voimavaroja ulkomaisiin yritysostoseikkailuihin.

Karkeimpana esimerkkinä Stora Enson Amerikan-matka, jonka hinnaksi muodostui useita miljardeja euroja. Tätä onnetonta tunarointia yritetään nyt paikkailla lisävirheillä. Yhtiö on lopettanut kannattavan tuotannon Kemijärven sellutehtaalla.
Stora Enson teknokratiajohtajille oli varmaan melkoinen yllätys, että pohjoisen kovia kokenut kansa ei kuvia kumarrellut, vaan ryhtyi päättävään työpaikkojen puolustusoperaatioon.

Massaliikkeen nimellä toimiva kansanliike ansaitsee kaiken tunnustuksen sille työlle, mitä he tähän saakka ovat tehneet ja kaiken tuen sille työlle, mikä vielä on tekemättä.

Koska Stora Enso niminen yritys toimii vastuuttomasti Itä-Lapin työntekijöitä ja koko alueen kansantaloutta kohtaan, niin on erittäin kannatettavaa, että alueen kuitupuun hyödyntämiseen etsitään muita toimijoita. On myös kaikin keinoin turvattava tuotantolaitosten säilyttäminen toimintakelpoisina, jotta meneillään olevat selvitykset voidaan asiallisesti suorittaa.

Täysin käsittämätöntä on maan hallituksen piittaamattomuus. Kemijärven sellutehtaan työpaikkojen säilymistä ja alueen kuitupuun hyödyntämistä ei haluta millään tavalla edistää tai auttaa.
Valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri Häkämies on jättänyt tekemättä kaikki ne teot, joilla valtio olisi voinut tähän onnettomuuteen puuttua.
 Tämän vuoksi tapahtumista on syntynyt sellainen kuva, että hallitus, ainakin keskeisten ministerien osalta on jo ennakkoon hyväksynyt Stora Enson toimenpiteet Suomen tuotantoyksiköiden lakkauttamisista.
Mittasuhteiltaan merkittävästi perustellumpaa olisi ministeri Häkämiehen ero valtioneuvoston tehtävästä, mitä oli hänen puoluetoverinsa, sinänsä onneton viestintäharrastelu, joka johti ministeritehtävän päättymiseen.

Arvoisa vappujuhlayleisö!

Suomen metsissä kasvaa puuta lähes 100 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Teollisuus käyttää kotimaista puuta n. 60 miljoonaa kuutiometriä sekä lisäksi tuontipuuta n. 18 miljoonaa kuutiometriä vuodessa.

Tehtaiden nykyinen kapasiteetti voidaan turvata kotimaisella puulla, mikäli yhteisin toimin varmistetaan tasainen puunsaanti tehtaille ja sahoille.

Tämä kyllä edellyttää yhdeltä keskeiseltä osalta sitä, että metsänomistajat eivät saisi sortua lyhytjänteiseen hinnoittelupiikki -politiikkaan. Tällainen toiminta voi olla omalta osaltaan johtamassa siihen, että tuotantokapasiteettia leikataan rajusti, jotta saadaan aikaan puun ylitarjontatilanne ja pysyvämpi hinnanalennus.

Esko Ahon työryhmän esitykset puukaupan edistämiseksi ovat osin vääriä ja ainakin riittämättömiä. Pelkkä veroetujen jakaminen ei turvaa sitä, että koko metsätalouden tuotantoketju voisi toimia pitkäjänteisesti.

Tulisi pystyä sopimaan sellaisesta järjestelmästä, että kaikille metsätiloille laadittaisiin hoitosuunnitelma, johon luonnollisesti sisältyy myös hakkuusuunnitelmat.  Suunnitelma mukaan toimiville metsätiloille myönnettäisiin sitten verohuojennuksia ja suunnitelmista poikkeavat joutuisivat maksamaan lisäveroa. Metsäyhtiöille tulisi samassa yhteydessä määrittää velvoite osallistua tämänkaltaisen järjestelmän kustannuksiin valtiovallan ohjaamana.

Koska Suomalaisessa järjestelmässä on monin tavoin tuettu metsien hoitoa, niin olisi myös perusteltua, että puunjalostuksen kokonaisketjun tulisi pystyä toimimaan kaikissa tilanteissa.
Pitkäjänteinen yhteisesti suunniteltu järjestelmä olisi ehdottomasti myös maanomistajien etu.

Nyt kun maan hallituksenkin toimin pyritään ratkomaan lyhyen aikavälin ongelmaa, joka on aiheutumassa Venäjän raaka-puun vientitulleista, tulee myös muistaa keskittyä pidemmän jänteen ongelmien ratkaisuun. On syntynyt sellainen kuva, nyt syntynyttä puunsaantiongelmaa pyritään vaan hyödyntämään veroetujen saamiseksi ja toisaalta työntekijöiden etujen kaventamiseksi.

Hallituksen toimet näyttävä muutoinkin keskittyvän erilaisten veroetujen jakamiseen omille taustaryhmilleen. Listalla ovat perintö- ja osinkotulot. Työ- tai eläketulojen verotuksen huojentaminen näyttää jäävän sivuseikaksi.

Suurien veronalennuslupausten esittely on sinänsä kyseenalaista. Ennen mahdollisia veronalennuksia tulee ensisijaisesti varmistaa se, että kunnalliset ja valtion palvelut voidaan taata kaikille kansalaisille varallisuudesta huolimatta.